LIIKUNTAHARRASTUKSENI NYKYÄÄN/ ENNEN

SUNNUNTA-ILTAPÄIVÄÄ LUKIJAT! 

Sade on alkanut tänään noin klo 12. Se alkoi silloin kun olin vielä laittamassa eilisiä pyykkejä kaappiin. Ulkoa kuului kissan iso naukuminen, joka tarkoitti sitä että oma kissa pitäisi päästää sisälle. Nyt hän viettää leppoisaa kissan päivää isännän vieressä 💓

Mikähän siinä muuten on että mitä enemmän ikää tulee sitä enemmän innostun liikunnasta? Nuorena en ollut ollenkaan innostunut asiasta ellei liikunnaksi lasketa kilometrien kävelyä ystävien kanssa samalla parantaen maailmaa; tai sitä että pyöräilin lähes joka paikkaan ellen kävellyt. Aloitin "virallisen" liikunnan harrastamisen ostamalla lasketteluvälineet ja menemällä laskettelurinteeseen kun olin 25-vuotias. Syy myöhäiseen aloittamiseen oli jo edesmennyt liikunnan opettajani, jonka tunneilla piti juosta, pelata pallopelejä (pelkäsin pesäpalloa, koska en halunnut saada osumaa pallosta), suorittaa jotain testejä jne. Olisin halunnut tanssia 💃tai tehdä jotain naisellisempaa. Tämä kaikki oli siis 1970-luvun lopussa. Kaikella kunnioituksella hänen muistoaan kohtaan tämän kirjoitan. Kaikkia ei ole luotu pelaamaan tai juoksemaan, varsinkaan cooperin testiä, jonka monet sen ajan nuoret varmasti muistavat. 

No, joka tapauksessa innostuin vasta myöhemmällä iällä, jos niin voi sanoa. Aloitin tosiaan laskettelusta ja se laajeni hölkkälenkkeihin, joita sitten teinkin aika paljon. Sain ihan itse määrätä tahdin, mikä aiheutti pienen innostuksen asiaan. Vuodet vierivät ja perustin perheen. Lasten ollessa pieniä harrastin lähinnä kävelyä; joskus vauva-aikana tein juoksulenkkejä mieheni vahtiessa vauvaa. Ollessani noin 30-vuotias harrastin jonkin aikaa aerobiciä, joka oli silloin vielä aika uutta; elimme 1990-luvun alkua.  Noin 45-vuotiaana (2015), kun olimme asuneet Pirkanmaalla jo aika kauan, innostuin ratsastuksesta nuoremman tyttäreni siivittämänä. Hän oli aloittanut sen pari vuotta aikaisemmin ja aikani katseltuani sitä halusin itsekin kokeilla. Sitä intoa riitti noin 10 vuotta. Väsyin siihen säätämiseen enkä enää jaksanut. Toisaalta tunsin lopulta olevani ainut, joka ei halunnut mennä lujaa, maastoon laukkaamaan tai jotain sellaista, joka on luonnollista vuosikymmeniä ratsastusta harrastaneille. Lisäksi verensokeriarvoni olivat kivasti noin 20 aina tunnin jälkeen eikä niitä ennenkään lukemat olleet kovin hyvät. Pelkäsin, että arvoni tipahtavat tunnin aikana niin alas etten enää pärjää (=taju menee liian alhaisilla arvoilla) joten annoin sokeriarvojen olla reippaasti yli 10 ennen tuntia; usein oli jopa 16, mikä on EHDOTTOMASTI LIIAN PALJON. "Heppasteluaika" oli kaikesta huolimatta antoisaa mutta aikansa kutakin eli lopetin issikka(islannin hevonen)-jakson  - se kesti noin vuoden-  jälkeen keväällä 2016. 

Korona-aika  - päinvastoin kuin olisin osannut olettaa-  on ollut liikunnan suhteen minulle positiivista. Vaikka en ole vieläkään uskaltanut mennä kuntosalille niin olen onnistunut sekä laajentamaan että lisäämään liikunnan määrää. Siihen on tietysti auttanut myös käytössäni oleva insuliinipumppu, joka säätelee insuliinia elimistööni sen mukaan, mitä milloinkin tarvitsen jokaisessa elämäni tilanteessa. Se taas on vaatinut yli kahden vuoden pohjatyön, harjoittelun, oppimisen pois niistä peloista, jotka minulla oli silloin kun hoidin tautiani insuliinipistoksilla eli ns. kynähoidolla. Kynähoidolla ei voi muuntaa tarvitsemaani perusinsuliinia kesken päivän eikä siten liikunnan yhteydessä voi tehdä muuta kuin syödä, mikä joskus on ollut aivan kohtuutonta. Yksi banaani 🍌tai pillimehu ei ole millään riittänyt estämään sokereiden putoamista liian alas. Ja se sokereiden laskusuhdanne (siis liiallinen) on voinut kestää jopa kaksi vuorokautta, jos nyt ajattelen niitä pahimpia aikoja. Näin on ollut minulla ja siksi halusin tuon pumpun. SE ON ERÄS ELÄMÄNI PARHAISTA ASIOISTA. 

 

Palaan tuohon liikunnan lisäämiseen. Pyöräilyä olen harrastanut viime aikoina aika paljon 🚴. Samoin olen kävellyt 🚶, sauvakävellyt , treenannut kotona kuminauhojen & käsipunttien kanssa sekä venyttellyt koska nuo kaikki edellä mainitut ovat aivan yhtä tärkeitä. Mitä enemmän olen liikkunut, sitä enemmän jaksan. Pyöräillessä aloitin lyhyemmistä lenkeistä eli reilun 10 kilometrin matkoista.  -Tähän väliin totean että minun pyörässäni on vain kolme vaihdetta; ostin aikoinaan citypyörän Tampereen Koskikeskuksen Intersportista ja silloin ajattelin etten tarvitse enempää vaihteita.-   No, hyvin ehtii kolmellakin vaihteella eikä vauhti pääse liian kovaksi muutoin kuin pitkissä laskuissa. Silloinkin katson tarkkaan että reitti on selvä ja juuri eilen ajattelin että eiköhän tuo kolme vaihdetta riitä. 

Olen aika innostunut näpertelijä eli hommasin sen halvimman  -vaan en huonointa -  aktiivisuusrannekkeen. Minulle ei siis tunnu riittävän se että minulla on kiinni itsessäni insuliinipumppuun tarvittava kanyyli (sitä kautta saan insuliinia) sekä sensori, joka mittaa verensokeritasoani kudosnesteestä 24/7! Lisäksi halusin tuon rannekkeen, joka mittaa tietenkin askeleita mutta sen lisäksi se mittaa jatkuvasti sykettä; siinä on mm.sekuntikello ja ajastin; sillä pystyy seuraamaan unen laatua; liikunnan seuraaminen online on mahdollista ja liikunnan voi käynnistää kellosta kunhan laittaa ensin kännykän sovelluksesta bluetoothin ja sijainnin päälle. Olen yhtä innostunut kuin joku nuori, joka on juuri saanut uuden ihmeellisen laitteen! No, enpähän pääse kalkkiintumaan. Tosin vanhempani ovat edelleen aktiivisia liikkujia eivätkä anna vuosien (isä kohta 85 ja äiti 82) häiritä; perimäkin voi vaikuttaa.  Olen todella kiitollinen siitä että olen vihdoinkin tajunnut tämän asian.

Eilen tosiaan tein noin 24 kilometrin pyörälenkin tyttäreni (29v.) kanssa. Ajoimme Särkänniemeen ja takaisin. Päivä oli aurinkoinen ja kesäisen lämmin. Yllätyin siitä kuinka hyvin jaksoin. Aikaa meni reilut kaksi tuntia pienine juomataukoineen. Tyttärelläni on pyörässään paljon enemmän vaihteita kuin minulla mutta menimme minun tahtiin. Ollessamme perillä Särkänniemessä huomasin että ei tunnu missään. Olin iloisesti yllättynyt ja ajattelin että harjoituksista on ollut paljon hyötyä. Otin paljon kuvia. Siellä päin (lähellä Särkänniemeä) on edelleen käynnissä  katujen kunnostus, uusien teiden rakentaminen ja moni sellainen työ, joka haittaa kulkemista oli kyseessä sitten mikä kulkuneuvo/tai omat jalat tahansa. Osittain näytti aika rumalta mutta toisaalta taas keskeneräistä työtä ei saa arvostella joten aika hienoja yksityiskohtia pystyi jo näkemään; mm. yhden ison kerrostalon edessä oleva oma "laituri"/ lekottelupaikka tms. 

Mitä tulee omiin sokeriarvoihini, niin alkumatkasta ne olivat aika korkealla, koska olin syönyt lohta (näyttää pitävän korkealla pitkään ja hartaasti) mutta pienillä korjauksilla sain homman haltuun. Toinen huomioitava asia on se että kun kroppa tottuu liikuntaan niin silloin se tarvitsee insuliinia enemmän kuin ennen (=ei mene enää niin herkästi alas vaan nousee korkeammalle kuin olisi tarve/lupa nousta). Näitä em. säätöjä ei pysty tekemään ilman insuliinipumppua. 

Lopuksi totean että liikunta kannattaa aina. Pienestä on aloitettava ja nostettava rimaa pikkuhiljaa. Suoraan ei saa hypätä isoihin suorituksiin. Liikunta ei myöskään saa olla pelkästään mikään suoritus vaan siitä täytyy löytää jotain iloa; on hyvä löytää se oma laji/ omat lajit jotta hommasta ei tulisi "pakkopullaa". Ikä ei myöskään ole este uuden lajin aloittamiselle/ vanhan lajin uudelleen virittämiselle. Eri asia on tietenkin, jos jotkin sairaudet oikeasti rajoittavat liikunnan harrastamista.