ELÄMÄNKOULU

Olen ollut elämänkoulussa. Ja kovassa sellaisessa. 

Edellisessä blogissani kerroin silmässäni tapahtuneesta lasiaisvuodosta.  Sitä laseroitiin ja kun oli aika käydä jälkitarkastuksessa, niin silloin todettiin että laserointi ei auta. Leikkaus olisi seuraavana päivänä. 

Siitä alkoi elämäni koulu,  jossa olen opetellut uusia asioita,  suhtautumisiani vähän kaikkeen sekä selviytymistä uusissa tilanteissa.  

Leikkaus meni hyvin.  Olin pyytänyt viittä ystävääni rukoilemaan puolestani (ja eräs ystäväni lisäsi rukoukseen myös lääkärit ja hoitajat), mikä oli suuri apu tämän prosessin aikana. Heti leikkauksen jälkeen minun piti maata vatsallani "naamarin" päällä iltaan (leikkaus oli aamulla) asti ja sen jälkeen piti nukkua 10 yötä vain toisella kyljellä.  Katse kohti lattiaa 10 päivää. Siinä tarvittiin kovasti mielikuvitusta.  Mitään raskasta en saanut nostella kolmeen viikkoon.  En tosin vieläkään uskalla nostella mitään raskasta.  Paljon muitakin rajoituksia oli mutta onneksi minulla on ymmärtäväinen ja auttavainen aviomies,  joka on itsekin käynyt läpi silmäleikkaukset. Hän toimi kuskina minulle,  imuroi jne.  Ilman häntä olisin kutakuinkin tukehtunut pölyyn... Enkä olisi selvinnyt kunnolla tai ainakaan niin helposti kuin nyt. 

Silmässäni on edelleen kaasukupla,  jonka he laittoivat siihen.  Se tukee verkkokalvoa, joka siis oli irronut toisesta reunasta ja joka laitettiin paikalleen tuossa leikkauksessa. (Autolla ajo on kielletty niin kauan kuin tuo kaasukupla on näkyvissä; samoin selällään nukkuminen).  Samalla muuten poistettiin kaihi sekä korjattiin lähinäköä paremmaksi niin että näen lukea ilman silmälaseja. Lääketiede on todella kehittynyt. 

Mitä siis opin? Tätä episodia ennen pelkäsin melkein "kaikkea liikkuvaa " En uskaltanut syödä missään oudossa paikassa; mietin kuinka pärjään jos ja jos tapahtuu niin ja näin... Entäs jos joudun sairaalaan, olin miettinyt.  Miten hoidan tautini ( 1- tyypin diabeteksen) siellä. Ja miten voin syödä siellä koska siellä ei varmasti ole sellaista ruokaa,  johon vatsani on tottunut.  Ihme ja kumma: Minä selvisin! Onnistuin, söin,  vaihdoin insuliinit omaan insuliinipumppuuni eikä se ollutkaan niin "dramaattista" . 

Tämän kaiken jälkeen - kun leikkauksestani - oli kulunut yli viisi viikkoa- lähdimme päiväkäykäynnille Ryttylään.  Siellä oli Kansanlähetyspäivät. Söin mitä siellä oli tarjolla ja join myös kahvia enkä hetkeäkään miettinyt että pystynkö vai enkö pysty.  Ehkä minun piti käydä läpi tämä kaikki,  jotta voisin uudelleen astua "elämään sisälle". Se oli sen arvoista! 

Halusin jakaa tämän kokemukseni,  jotta edes yksi ihminen voisi rohkaistua siitä jonkin verran. Älä siis pelkää elämää! Anna se Herran haltuun eli pyydä Häntä kulkemaan kanssasi kaikki elämäsi päivät.  Silloin voit luottaen jättää Hänelle huolesi tietäen,  että Hän pitää sinusta huolen!