KISSAMME MAX/ TUTUMMIN MAKSI

Hän on nimeltään Max. Näin meille kerrottiin. Syntynyt 2012 ja on leikattu kollikissa eli siis poikakissa. 

Tämä siis tapahtui maalis-huhtikuussa 2014. Emme tuolloin tienneet kissoista paljon mitään. Tai tiesimme jotain. Esimerkiksi sen, että ne ovat pehmoisia, suloisia, ihania lemmikkejä ja että niitä on kiva hoitaa. Siinä olikin kaikki tieto. 

Se hetki, kun Max tuli meille, oli aika erikoinen. Olin silloin ollut töissä läheisessä  päiväkodissa ja minun autoni oli ollut huollossa/korjauksessa, joten mieheni tuli hakemaan minut ja sanoi että meillä on kissa. Silloin nuorempi tyttäremme asui vielä kanssamme ja oli jo kauan halunnut kissaa. Niin oli muuten myös miehenikin halunnut.  Kissa oli löytynyt Apula-palstalta, jonne ihmiset laittavat kotia tarvitsevia kissoja. Kun mieheni ja tyttäreni olivat astuneet tuon kodin ovesta sisään, he näkivät ikkunalta toiselle hyppivän, naukuvan ja raksuja syövän kissan; pienen sellaisen. Ja koska olivat/ olimme "autuaan tietämättömiä" kissojen koon (suhteessa ikään) tai minkään muun asian suhteen, uskoimme täysin että meille annettiin kaksivuotias leikattu kollipoika. 

 

Pikkuhiljaa tutustuimme Maxiin. Yritimme vaihtaa hänen nimeään, mutta kun kutsuimme häntä nimellä Max, hän heti tunnisti itsensä ja havahtui. Siispä nimi säilyi; tosin se muokkautui Maksiksi, jona se on pysynyt tähän päivään asti. Alkoi kissan hoidon opiskelu. Max juoksenteli ympäri taloamme ja pissi nurkkiin, matolle ja vähän joka paikkaan. Ei, ei tullut mieleenkään että pitäisi käydä lääkärissä tai epäillä leikkausasiaa.  Luulimme vain että hän on arka ja että pikkuhiljaa tuo pissaaminen varmaan loppuu. Ostin marketista raksuja. Ruoka-astiat olimme saaneet luovuttajalta. Naapurit totesivat Maxin olevan todella pieni. Niinhän hän oli. 

Maxin ulkoilu tapahtui flexissä ja valjaissa. Ei tullut mieleenkään päästää häntä yksin ulos. Olimmehan juuri saaneet ihanan lemmikin. Emme missään tapauksessa halunneet laskea häntä vapaana kulkemaan. Saimme flexin naapuriltamme, jolta oli jäänyt yksi flexi käyttämättä toisen kissan poismenon takia. Heilläkään ei ulkoiltu vapaasti. Toisen naapurimme kissa taas kulkee vapaana. No, joka tapauksessa Max oppi todella nopeasti flexiin ja nykyään hän menee eteiseen odottamaan, jos tahtoo ulos. Joskus katsoo tarkkaan flexiä, joka roikkuu naulakossa. Antaa pukea sen päälleen ja sitten lähdetään häntä pystyssä kohti pihaa. 

Aika kului ja pissaaminen jatkui. Samoin mouruaminen varsinkin keväisin. Kerran sitten kävi niin ikävästi että kun Max oli silmien alla pihassa flexissä hän joutui tappeluun alta aikayksikön. Pihaan oli tullut vieras kissa ja siitäkös herra raivostui. Hän sai tappelussa pureman tassuun ja oli aivan kauhuissaan. Lääkärireissuhan siitä seurasi. Lääkäri totesi että ei ole leikattu...jaahas...kuinkas siinä nyt niin kävi? Piti olla leikattu jne. Lääkettä suuhun ja voidetta tassuun. Emme vieläkään ymmärtäneet tuota leikkausasiaa...olisi pitänyt;  tiedän sen varsin hyvin. Max parani ja elämä jatkui. Noin kaksi vuotta odotimme...tai oikeastaan minun odottamiseni alkoi ennen toisia perheenjäseniä. Aloin olla jo aikalailla kyllästynyt Maxin mouruamiseensa sekä pissailuun. Piti vain odottaa että muukin perhe ymmärtää asian. Onneksi sekin ihme sitten lopulta tapahtui; tosin noin kahden vuoden päästä siitä kun saimme Maxin mutta parempi silloin kuin ei ollenkaan. Elämä muuttui ja Max rauhoittui aivan selvästi. Hänestä tuli lopulta aivan ihana lemmikki. Sitä ennen olin jo alkanut hieman pelätä, milloin hän käy jalkaani kiinni kun pyydän kääntymään kotiin päin meidän ulkoilureissuilta. Niin kova tarve hänellä oli päästä etsimään tyttöseuraa. Nyt ei enää tarvitse. Saa keskittyä rauhassa olemaan meidän perheen lemmikki. 

Matkustaminen Maxin kanssa ei ole koskaan ollut kivaa. Tai siis Max ei tykännyt silloin kun vielä matkustimme. Matkustimme siis noin 200 kilometrin päähän kotoamme. Kohde oli mieheni kotitalo, joka oli tyhjillään. Max oksenteli, naukui, pelkäsi jne. Ensimmäisellä kerralla ollessamme menossa kohti päämäärää ja Maxin oksentaessa soitin eläinlääkärillemme, koska en todellakaan tiennyt, mistä on kyse. Hän sanoi oksentelun eli sen, että suusta valuu kuolaa, johtuvan pahoinvoinnista. Sain hyviä ohjeita; mm. neuvoja paastoon ennen matkaa. Ostin apteekista vain kissojen haistamaa Feromonia, jonka pitäisi rauhoittaa kun sitä ruiskuttaa autoon. Auttoi ja ei auttanut. Matkat jatkuivat niin kauan kun ne jatkuivat. Kaikkeni yritin; peitin kuljetuskopan, jotta Max ei näkisi ulos mutta naukuminen vaan jatkui. No, perillä oli joka kerta tuttu ympäristö, jonka Max otti nopeasti omakseen mutta sinne matkustaminen ja sieltä pois takaisin kotiin tulo eivät olleet hänen mieleensä ollenkaan. Onneksi nuo reissut ovat jääneet historiaan jo muutama vuosi sitten. 

Vauvoista sanotaan, että X istuu, X seisoo, X makaa, X kävelee ja lisäksi että edestä, takaa, sivusta ja vaikka mistä. Meillä tuon vauvan tilalle voisi kirjoittaa Max. On kuvattu niin paljon, että laskupää on mennyt jo sekaisin. Ja kun tyttäremme, hän joka ensimmäisenä otti Maxin syliin hakiessaan häntä isänsä kanssa, tulee käymään luonamme, niin Max on vastassa häntä pystyssä. Samoin toinen tyttäremme, joka asuu lähellämme, saa samanlaisen vastaanoton. Maksista on tullut meidän perheen yhteinen lemmikki. Asumme neljässä eri osoitteessa: tyttäret omillaan ja minä + mieheni Maksin kanssa. 

Pienen kissan elämää ihmettelemässä olin ylläolevassa kuvassa. Oli hienoa nähdä, kuinka innokkaasti Max nousi puuhun. Flexinaru on seitsemän metriä pitkä, joten piuhaa riittää vaikka kuinka. Kerran Max meni niin ylös kuin narua riitti. Ressukka säikähti naapurin irti päässyttä koiraa, joka oli Maxin kokoinen. Puuhun piti mennä. Max kasvoi lapsuuden kodissaan ison koiran kanssa eikä siten osaa pelätä isoja koiria. Nuo pienet koirat ovat aivan eri asia. Nehän ovat lähes samankokoisia kuin Max elleivät jopa pienempiä. Mitä ihmeen otuksia ne ovat? Sitä ei Max ymmärrä. 

Kesä on ihanaa aikaa. Silloin on lämmintä ja voi pötkötellä ruohikolla. Siitä Max nauttii. Meillä löytyy onneksi myös viileitä paikkoja täältä kotoa, jos helle sattuu tulemaan vieraaksi. Kylmällä laattalattialla on silloin mukava viettää päivää.

Max on mukana monessa. Jää joskus saunan pesuhuoneen taakse odottamaan, että tulen suihkusta. Vahtii, etten vaan huuhtoudu viemärin mukana pois. 

Monta kertaa hän on opiskellut kanssani. Silloin kun vielä luin italian oppikirjoja, hän tuli ilmoittamaan minulle tauon tarpeesta "läsähtämällä" keskelle kirjaa. Eihän siinä voinut enää mitään lukea.

Illalla hän hyppää meidän sänkyyn ja tarkistaa, että meillä on kaikki hyvin. Usein jää kainalooni kehräämään ja nukuttamaan minua. Hiipii sitten aikanaan pois. 

Kun on nälkä, hän istahtaa ruokakupin eteen lattialle ja katsoo suurilla silmillään odottaen tarjoilua. Ruoka onkin nykyään laadukkaampaa kuin alussa: eläinkaupan viljattomia raksuja sekä märkäruokaa. 

Kerran kun olin kipeä, hän yritti tappaa minun tautini. Niin tulkitsin hänen käytöksensä. Hän haistoi että kaikki ei ole kunnossa ja meinasi hyökätä. Sain hänet onneksi toisiin ajatuksiin. Olin vaan todella yllättynyt hänen reagoinnistaan. Meidän rakas Max. 

Kun saimme hänet, hän oli todella pieni, mikä heittää epäilyn päälleni hänen iästään. Jotenkin vaan tuntuu että ei ollut kaksivuotias vaan alle yksivuotias. 

Max tykkää leikkiä. Paras lelu on kepin tai kuminauhan päässä oleva paperinpala. Sitä saalistetaan suurella innolla. Samoin kaikki hiiren näköiset ja oloiset lelut ovat hyviä. Eläinkaupat ovat pullollaan kaikkia hienoja leluja mutta mitä yksinkertaisempi sen parempi.