ELÄMÄNTOVERINI NIMELTÄ T1D

Tänään kirjoitan teille "elämäntoveristani" eli ykköstyypin diabeteksesta, jonka sain loppuiäkseni vuonna 1991. Olin juuri saanut meidän esikoistyttären ja minulla oli ollut raskauden aikainen diabetes. Kun tytär oli muutaman kuukauden ikäinen, huomasin olevani jatkuvasti janoinen.  Kävin myös vessassa vähän väliä, koska kaikki se mitä join, näytti tulevan läpi. Join todella paljon vettä ja mehua ja koko ajan tuntui siltä että suu oli kuiva ja kieli tarttui kitalakeen. Puhuminen haittasi koska suu kuivui  puhuessa. 

Toinen asia, joka kiinnitti huomiotani ja jonka tähden varasin ajan optikolle (muistaakseni optikolle) oli näköni huonontuminen suhteellisen nopeasti. Käytin samaan aikaan sekä piilolaseja että silmälaseja; siten näin parhaiten. Tuo kyseinen optikko rupesi epäilemään kun kerroin hänelle "tuplalasien" käytöstä sekä raskauden aikaisesta diabeteksesta. Hän passitti minut terveyskeskukseen sokerirasitukseen. Eipä olisi niinkään pitkälle tarvinnut mennä; pelkkä paastosokeri  - se otetaan aamulla ennen mitään ruokailua -  olisi riittänyt. Paastosokeri oli nimittäin noin 30 kun sen pitäisi olla noin 5. Sairaala kutsui ja otin sinne mukaan muutaman kuukauden ikäisen vauvamme. 

Sairaalassa opettelin hoidon aakkosia ja opiskelin hoitoni perusteita. Tuohon maailman aikaan olin sairaalassa muistaakseni viikon  ja luin siellä erinäisiä oppaita. Sain hyvän pohjan tautini hoitoon.

Toinen lapsemme onkin syntynyt "luvan perästä" eli ennen kuin sain luvan tulla raskaaksi, minun sokeritasapainoni piti olla tietyllä tasolla. Ei liian korkealla, koska se lisäisi ongelmia eli vaikuttaisi sikiön kehitykseen epäsuotuisasti. 

Tästä kaikesta minulle on jäänyt alitajuntaan jotakin. Se on sellainen tunne, että pitää hoitaa itseään mahdollisimman hyvin ja lisäsairauksia pitää yrittää välttää mahdollisimman pitkälle. Taudin alkuvaiheessa joskus 90 -luvulla oli vielä aika helppoa, koska olin sairastanut niin vähän aikaa. Hoidin itseäni pistämällä insuliinia: sekä pitkävaikutteista perusinsuliinia että lyhytvaikutteista ateriainsuliinia. Välipaloja piti syödä ja ruoan suhteen piti olla tarkka. Olen perusluonteeltani aika pikkutarkka  - onneksi se on vähän hellittänyt iän myötä - joten hoito onnistui mutta vaadin itseltäni aika paljon. 

Olen aina ollut aikalailla hypoherkkä eli sokerini laskevat helposti, jos teen yhdenkin virheen. Joskus vaan mietin että onkohan minulla sittenkään  "se oikea" insuliini. Hypoeväät kulkevat aina mukanani; nuorempana otin ne mukaani myös silloin kun menin kerrostalokodistamme viemään roskat. Sellaisia olivat Actrapid ja Protaphan, jotka minulle annettiin sairastuttuani. 

Ensimmäiset 20-25 vuotta menivät aika helposti. Tosin en koskaan päästänyt sokereita kovin alas, koska olimme kahden lastemme kanssa. Mummolat olivat kaukana enkä uskaltanut jättää sen varaan, että  joku tulisi "lennosta" auttamaan, jos jotain sattuisi. Asuimme pienellä paikkakunnalla eikä meillä ollut lähistöllä perhetuttuja  tai muuta vastaavaa. Opin pitämään sokeritasoni hieman korkeammalla kuin mikä olisi ollut ihanne. Muutettuamme isommalle paikkakunnalle muistan kun lapsillamme ja miehelläni oli vatsatauti. Ajattelin, että minulla ei ole varaa sairastua -sairaalaan en mene, koska minua tarvitaan kotona- ja säädin ominpäin pitkävaikutteisen insuliinin määrää välttääkseni liian matalat sokerit. Selvisin!👍

Vuodet ovat vierineet. Nyt minulla on mittarissa 30 vuotta tätä tautia. Insuliinit ovat vaihtuneet ties kuinka monta kertaa. Tänä päivänä minulla on 2018 saatu insuliinipumppu, joka säätelee insuliinia kehooni koko ajan. En siis pistä pitkävaikutteista enää. Välipaloja ei enää tarvita ellen itse vaan halua syödä jotain. Liian matalat sokerit saa pois pysäyttämällä pumpun hetkeksi ja/tai syömällä jotain, esim. banaanin. Korkeat sokerit on helppo korjata. Pumpusta menee letku kehooni. Ihossani on kiinni kanyyli, jonka vaihdan noin kahden päivän välein. Ihossani on kiinni myös sensori, joka mittaa sokereitani ja sensorin lukulaite hälyyttää, jos sokerini ovat joko liian alhaalla tai ylhäällä.  Minulla on ns.peruspumppu. Automaattipumppujakin on mutta en vielä ole varma, olenko valmis sellaiseen. Aika näyttää. 

Olen siinä onnellisessa asemassa, että minulle ei kaikesta huolimatta ole vieläkään kehittynyt lisätauteja/ diabeteksen komplikaatioita kuin aivan nimeksi jotain aivan pientä. Uskon, että jos niitä tulee, niin ei voi mitään. Parhaani olen yrittänyt; muuta en voi tehdä. Oikein ennenvanhaan olisin kuollut jo noin 30 vuotta sitten mutta kiitos lääketieteen, olen elossa ja voin hyvin. Tämä "elämäntoveri" riivaa joskus niin kauheasti että sen tietävät vain samassa veneessä olevat. Joskus sokerit ovat tosi korkealla ja joskus tippuvat vauhdilla. Liikunta pudottaa ja nostaa sokereita. Sekin riippuu liikuntalajista. Säätöä riittää. Ilman tätä pumppuhoitoa olisin...en tiedä missä. Nyt olen iloinen ja säädän...vaihdan kiltisti kanyylit, täytän pumpun säiliön ja seuraan sokereitani ja joskus kun yöllä herään, minun täytyy tarkistaa sokerit, koska sensorin lukulaitteen näyttö ei vastaa tuntemuksiani. 

Kaikesta huolimatta rakastan elämää, liikuntaa, kieliä, musiikkia, jne.yms.😀

Tähän postaukseen ei tule paljon kuvia mutta katsotaanpas löytäisinkö jotain aiheeseen sopivaa.